Inspiration Porn - Suomeksi

Video - Stella Young

Jos ette ole nähneet tätä leikettä niin suosittelen vahvasti että laitatte sen ensimmäiseksi Tehtävälistalle.

Kuten eräs nainen leikkeessään sanoo nähdään meidät liikuntarajoitteiset jonkinlaisena sukupuuttoon kuolleena rotuna jonka viimeisin elämänliekki suurella mahdollisuudella sammutettiin kun tuli tiedoksi liikuntarajoittuvuus. Ette voi aavistaa kuinka monesti olen kuullut ” Oi miten vahva olet!” tai ” Olet sellainen esikuva!” tai vanha klassikko, ” Kunnioitan sinua kun jaksat edes aamulla nousta!”. Tuon voisi ottaa parhaana kohteliaisuutena mutta jossain tapauksissa voin loukkaantua suunnattomasti. Esim. Jos saan tuollaisia kommentteja ventovieraalta; joka ei tiedä minusta mitään, perheestäni tai minun voinnistani ja ajattelee että minun pitäisi olla itsemurhakandidaatti tai ainakin syvästi masentunut siitä typerästä syystä etten voi kävellä. Useat ihmiset ovat elämäni aikana tulleet luokseni ja kysyneet suoraan ” Mikä vika sinulla on?” niinkuin jokin olisi mennyt vinoon ja nyt istun pienessä kärryssäni ikuisesti. Minusta tämä osoittaa enemmän ennakkoluuloa kuin kohteliaisuutta; Että olen voimakas ja rohkea ihminen kun jaksan nousta aamulla ja mennä töihin/kouluun vaikkakin istun rullatuolissa. Miten tuntematon ihminen voi automaattisesti olettaa että voin huonosti siitä etten voi kävellä ja että heidän pitää muistuttaa minua siitä kuinka arvokas olen?

Ei sanonta ”Inspiration Porn”, tai inspirointi suomeksi on jotain joka tarttui päähäni nähtyäni videon. Olemme jonkinlainen todistus sanonnalle ” On niitä joilla on pahemmin” ja antaa sinulle ispiraatiota ja motivaatiota elämääsi. En ole koskaan nähnyt itseäni ”vammaisena” tai liikuntarajoitteisena; Tunnen itseni paljon taitavampana ja osaavana kuin olisin ”terveenä”. Lapsuudesta asti olen seurannut ihmisiä ja heidän ruumiinkieltään, lukenut satoja kirjoja, miettinyt sekä taivasta että maata ja kaikkea siltä väliltä, ainoastaan siksi että osasin. Minulla oli kaikki aika maailmassa siihen kun olin pieni, koska en voinut pyöräillä kylälle toisten tenavien kanssa tai hyppiä aitaa välitunneilla. Istuin usein miettimässä ja punnitsemassa ja tein omia johtopäätöksiä silloisista vaikeuksista ja ajatuksista mitä pienillä lapsilla on. Jo pienenä sain oppia että olin erilainen; Kukaan toinen lapsi ei matkustanut koko ajan junalla Helsinkiin leikkauksiin eikä keneltäkään toiselta murtunut luita säännöllisin väliajoin eikä kenelläkään toisella ollut leikkausarpia jaloissa. Muistan ettei se ollut mitään kummallista että tein sellaisia asioita, hyväksyin sairauteni osana minua. Mutta niin ei tehnyt kukaan toinen.

Ainoastaan niinä kertoina olen tuntenut itseni liikuntarajoitteisena kun joku toinen yrittää kertoa minulle mitä osaan ja mitä en. Kun en päässyt kouluihin joihin hain johtuen sairaudestani, kun en saanut työtä koska istun rullatuolissa , kun joku koko ajan kysyy tarvitsenko apua, kun joku kysyy osaanko todellakaan mitään kokonaan yksin. Ihmiset ovat hämmästyneet kun käyn vc:ssä yksin, osaan tehdä ostokset yksin, että osaan imuroida lattian. Ihmiset ottavat oikeudekseen kysyä kummallisia ( ja välistä hauskoja) kysymyksiä yksityiselämästäni vain siksi etten voi kävellä; miksi olen rullatuolissa kun voin seisoa, kuinka teen kun olen suihkussa, nukunko sängyssä vai rullatuolissa, minulta on jopa kysytty miten seksi onnistuu minulta.

Mutta nämä ” yksityishenkilöt” eivät ole ainoita. Opettajat ovat kysyneet tarvitsenko apua käyntiin vc:ssä tai osaanko käyttää tietokonetta itse luennoilla tai tarvitsenko apua kirjoituksessa tai muistiinpanoissa.

Vuositarkastuksessamme voi olla monta lääkäriä, joskus opiskelijoita, paikalla, ainoastaan katsoakseen ja kokeillakseen vähän. Koska Osteogenesis Imperfekta on niin harvinainen (0,0006% koko maailman väkiluvusta) haluavat he kaikki nähdä miltä näytämme ja kuinka elämme elämäämme, koska monikaan lääkäri ei ole milloinkaan nähnyt OI-tapausta. Pitäisi tietenkin tuntea olevansa valtavan erikoinen ja harvinainen näissä tilanteissa mutta välistä väsyy olemaan niin pirun harvinainen.

Ainut pyrkimykseni elämässäni on itse päättää mitä voin ja mitä en voi tehdä. En voi hyppiä narua, en voi juosta maratonia, en voi luistella. Mutta osaan kirjoittaa ja lukea paremmin kuin moni muu, voin keskustella syvällisesti ja kertoa mielipiteitäni, voin auttaa toisia ja voin päättää itsestäni. Tietenkään en voi ripustaa verhoja tulevassa kodissani, ehkä tarvitsen apua kaupassa jos jotain on korkealla hyllyllä mutta en ole avuton ihminen millään tavalla.Minulla on ehkä monia muita ongelmia ja huolia, mutta ihmiset unohtavat että, minun mielestäni, minun rullatuolini ja sairauteni ovat minun pienimmät ongelmani.

Syyni tähän kirjoitukseen on seuraava; Sairauteni ja rullatuolini näytää haittaavan enemmän muita kuin itseäni. Minut pakotetaan koko ajan todistamaan itselleni olevani pätevä, minun on rasitettava itseäni että minut nähtäisiin normaalina ja tunnen olevani pakotettu pyrkimään täydellisyyteen näyttääkseni että olen vain yksi teistä. En ole parempi enkä todellakaan huonompi kuin muut vain siksi etten voi kävellä. Ihmiset säälivät minua ja siitä en pidä. Ihmiset ovat uteliaita kuinka teen tavallisia asioita kuten käydä vc:ssä, ihmiset kysyvät jos tarvitsen apua ja antavat kehuja kuin se olisi heidän ”Päivän hyvä teko”.

En toivo mitään muuta maailmassa kuin sen että näet minut niinkuin minä sinut; tavallisen ihmisen. Jonkun joka osaa, joka haluaa, ja jonkun jota tarvitaan.

Minun ainut esteeni olen minä itse ja sen esteen yli olen päässyt kauan sitten.

Kännös: Leila Taipale-Kronqvist